Mitä enemmän ratkaisemme asian paikoilla ja palveluilla, sitä helpompi on ajatella, että turvallisuus on jotain, joka on "hoidettu". Mutta vesi ei neuvottele, eikä se katso, onko paikka siististi rakennettu. Oma vastuu — uimataito, selvin päin pysyminen, lapsen kiinni pitäminen — pysyy ensimmäisenä puolustuslinjana.
Siellä missä asiat menevät vikaan, ongelma piilee harvoin uimapaikkojen puutteessa; se piilee taidossa ja ymmärryksessä. Alankomaissa, jossa työskentelen, tämä on juuri nyt ajankohtaista: uimaopetus on paineen alla, eikä jokainen lapsi enää itsestäänselvästi opi kunnolla uimaan. Alankomaat ei ole tässä yksin — ympäri Eurooppaa löytyy vastaavia esimerkkejä, vähenevästä uimaopetuksesta ilman uimakokemusta kasvaviin lapsiin, vaikka tilanne vaihteleekin maittain suuresti. Siinä on pullonkaula, ei paikkojen määrässä. Yksikään uusi virkistysallas ei tee uimataidottomasta lapsesta turvallisempaa.
Ymmärrä minut oikein: en vastusta hyviä uimapaikkoja — päinvastoin, kauniit ja turvalliset uimapaikat ovat arvokkaita. Mutta se on toinen askel, ei ensimmäinen. Jos käännämme järjestyksen ympäri — ensin infrastruktuuri, vasta sitten ihminen — rakennamme maan täyteen palveluita, jotka eivät kosketa todellista ongelmaa.
Suunnataan siis energia sinne, missä siitä on eniten hyötyä: uimaan oppimiseen, vaaran arvioinnin oppimiseen ja siihen ymmärrykseen, ettei avovesi ole koskaan itsestäänselvästi turvallista. Investoi ensin ihmisiin, sitten paikkoihin. Se ei ole suosittu viesti kuumana päivänä — mutta se on viesti, joka pelastaa ihmishenkiä.
